Pikkupoika on tapojensa orja. Tai ainakin rutiinit ovat muodostuneet aika vahvoiksi. Aamulla kun herää, niin ensimmäinen tunti kuluu kohtalaisen tarkasti saman kaavan mukaan, eikä siihen uhraa edes ajatusta. Ja se aamurutiini on ollut samanlainen useita vuosia.
Kameran kanssa jostakin syystä tavaksi on muodostunut, että kuvaamisen lopuksi kameran asetukset ja käytetyt värmeet palautetaan “oletustilaan”. Kameran asetukset siihen tilaan, jota yleisimmin käytän, ja joka sopii pikaisiin, silmiin osuviin otoksiin. ISO alas, valotuksen viivetila pois ja niin edelleen. Kameran asetuksissa ongelma ei ole suuren suuri. Jos pikaräpsyä yrittäessä valotuksen viivetila on jäänyt päälle, menettää siinä korkeintaan yhden otoksen, ja se siitä. Mutta ne muut romppeet…
Jalusta. Tuo vapinakätisen kuvaajan korvaamaton apuväline. Apuväline, jota yleensä raahaan mukanani. Ainakin jos liikun autolla, mukana on pitkien polttovälien objektiiveja, tai odotettavissa on vähemmän kirkkaita olosuhteita. Eräs rapakontakainen “henkilöinstituutio” on joskus sanonut, että nykykameroilla ei jalustaa tarvita. Herkkyys ylös, kuvanvakaajat käyttöön ja käsivaralta laukomaan. Mainittu herra ei ilmeisesti vaikuta alueella, missä pimeää tai hämärää on vuodessa enemmän kuin lääkäri määrää. Väittäisin, että täällä hieman pohjoisemmassa periferiassa jalusta on tarpeellinen. Ja vieläpä riittävän hyvä sellainen.
Ja takaisin niihin tapoihin ja rutiineihin. Muutama ilta sitten sää antoi inspiraation hypätä pirssiin ja suunnata kameran kanssa rannalle. Kaunis ja lämmin syysilta. Kirkas taivas ja sopiva tuuli. Syksy jo niin pitkällä, että auringonlasku ei kestä tuntitolkulla, ja pimeääkin tulee. Kevyempi kenttäkalusto mukaan, ja nokka kohti ulappaa. Tai ainakin rantaa. Mieleeni oli jo piirtynyt sarja pitkän valotusajan iltakuvia. Perille päästyäni ja itseni autosta ulkoistaessani tuli suunnitelmiin muutos.
Kamera oli mukana, ja pari zoomia. Laaja ja tele. Niillä parjää mukavasti. Ja luonnollisesti se jalusta. Mutta jostakin syystä jalustan pikakiinnityslevyä ei ollut kamerassa kiinni, eikä myöskään jalustassa. Ja ne ovat ne ainoat vaihtoehdot, joissa se pahuksen levy voi olla. Paitsi silloin, kun olen ollut kuvaamassa titityitä painavalla objektiivilla. Silloin se lätkä on kiinni siinä objektiivissa. Mutta en koskaan jätä jalustalevyä kiinni siihen objektiiviin, jos otan putken irti jalustasta ja rungon irti kyseisestä tuubista. En koskaan. Siitä on muodostunut tapa, jota ei edes ajattele.
Kun jostakin käsittämättömästä syystä tavasta on poikennut, löysi itsensä harhailemasta hämäräkuvauksen optimiolosuhteissa ilman jalustaa. Tai oikeammin, ilman mahdollisuutta kiinnittää kamera jalustaan. Höh. Eipä siinä sitten muuta. Klisekuvauksen puolelle mentävä, ja vanhat “mitä-ikinä-löydät” apukeinot käyttöön. Ja muistiin itselle, että paluu käytäntöön, jossa ainakin yksi jalusta on aina autossa. Tai minimissään riisipussi. Jos jatkossakin jostakin syystä rutiinit lipsuvat.
