Tapanani on ollut antaa luomupuutarhurin sadonkorjuuraportti, joten hoidetaanpa moinen alta pois. Ja perinteisellä, tiukan asiapitoisella tyylillä.

Koska rastaat söivät kirsikat, luumut putoavat raakoina maahan ja muumiotauti tekee selvää omenasadosta, on tämän vuoden sadonkorjuu kohtalaisen helppoa. Viinimarjoja. Niitä ei taudit vaivaa, eivätkä ne näytä kelpaavan yhdellekään otukselle. Ei yleensä edes minulle. Olen hieman laiska näpräämään puskissa, mutta puolustuksekseni voin sanoa, etää raparperia kiskon varsin rivakasti. Varren tai pari. Paitsi tänä vuonna. Mutta takaisin aiheeseen, eli viinimarjoihin. Koska en omista mehustinta, ei niitä juurikaan tule poimittua. Pullollinen tai pari mustia viinimarjoja kaudessa. Likööriin. Sadonkorjuuraportti oli siinä.  Jatketaan liköörillä.

Liköörin valmistus on helppoa, mutta respteissä on eroja. Seuraavassa minun versioni mustaherukkalikööristä valmistusohjeineen.

Mustaherukkalikööri

2 pulloa (2 x 0,7 l) kirkasta viinaa , mielellään vähintään 40%. Maustamaton vodka toimii valtavan hienosti

6 dl mustaherukoita

1 dl sokeria

Ota toinen viinapulloista, ja tyhjennä se. Krapulasta selvittyäsi laita viinimarjat tyhjään pulloon. Lisää pulloon sokeri ja taytä pullo piripintaan viinalla. Kääntele ylösalaisin muutamia kertoja, ja pistä pullo jääkaappiin tai kylmiöön. Käännä pullo ylösalaisin seuraavana päivänä, ja edelleen joka toinen päivä. Vastaavasti edellämainittujen joka toisien päivien välissä käännä pullo oikein päin. Tämä on luonnollisesti tehtävä, jotta pullon voi kääntää ylösalaisen seuraavana päivänä.

Tästä voisi eksyä Douglas Adamslaisittain pohdiskelemaan ylösalaisin olevien viinapullojen vaikutuksesta elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen, mutta ei erehdytä sille tielle, ainakaan tässä kirjoituksessa, vaan keskitytään liköörinvalmistukseen.

Parin viikon  kääntelyrupeaman jälkeen siivilöi marjat pois, ja laita siivilöity likööri asianmukaisessa pullossa vielä muutamaksi viikoksi kaappiin tasaantumaan. Mihin tahansa kaappiin.

Ja se oli siinä. Likööri on valmis. Mainittakoon vielä, ettei niitä siivilöityjä marjojakaan kannata heittää pois. Jollei muuta, niin niillä saa tuunattua aamupuuron toiseen potenssiin. Vähintään.

Kaksi kulkuria puun alla odottamassa henkilöä, joka ei saavu, on teos  jota pidetään odottamisen hiljaisuuden tragikoomisena klassikkona. Jota en ole koskaan nähnyt. Valokuvatorstain inspiroimana voisi itseään sivistääkseen hakea hyllyyn elokuvaversion kesäistä sadepäivää odottamaan. Sitä odotellessa…

Armeijassa tyypillistä oli kiire odottamaan. Jossakin vaiheessa kiire loppuu, ja jää vain aika. Odottavan aika. Suhteellista. Yhdeksän kuukautta, muutamia minuutteja – tai vuosia. Joillekin pitkä, toisille lyhyt. Kesää odotellessa syksyyn ehtinyt, odottava kuva. Ehkäpä jopa hieman surumielinen. Valokuvatorstaita.

22. helmikuuta on kulunut tasan vuosi siitä, kun tumppasin toistaiseksi viimeisen savukkeeni. Ainakin toistaiseksi viimeisen. Eihän mikään ole varmaa. Kuitenkin, juhlapäivän kunniaksi poltin viimeiset tupakkani.

Yli kaksi vuosikymmentä askin verran päivässä sauhunneena moisesta tavasta luopuminen ei ollut aivan helppoa. Mutta tehty, mikä tehty. Seuraavassa joitakin mainintoja, mitä voi odottaa, kun tupakasta luopuu. Kaikilla ei varmaankaan oireet ihan samanlaisia ole, mutta jos joku asiasta on kiinnostunut, niin seuraavia kummallisuuksia on viimeisen vuoden aikana tapahtunut. Siis sellaisia, jotka jotenkin liittyvät tupakoinnin lopettamiseen.

Aineenvaihdunta muuttuu. Meikäläisen osata se tarkoitti kahta asiaa. Ensinnäkin, paino alkoi nousta. Siihen toki vaikuttaa myös se, että tupakan korvikkeena tuli naposteltua kaikenlaista pientä. Ja vähän suurempaakin. Hauskempi havainto oli ihon teini-ikäistyminen. Jonkinlainen puberteetti-iho sitä hetkeksi otti vanhasta pikkupojasta vallan. Eli finni siellä, ja toinen täällä. Muutta se oli vain väliaikaista. Huvittavaa kuitenkin. Pistetään sekin aineenvaihdunnan muutoksien piikkiin. Tai saattaa toki olla, että puberteetti alkoi vasta nyt. Äänenmurrosta jännityksellä odottaen…

Hajuaisti. Reilun kuukauden kuluttua lopettamisesta hajuaisti alkoi havaittavasti parantua. Ja siihen pari kuukautta lisää, niin moinen aisti alkoi tuntua lähes yliherkältä. Tupakoivat henkilöt pystyi haistamaan kilometrien päästä, tai ainakin se tuntui siltä. Ja samalla ruoan suhteen tuli huomattavasti kriittisemmäksi. Hajuaisti kun on ilmeistesti makuaistia tärkeämpi aisti, mitä tulee ruoasta nauttimiseen.

Ja sitten se yleinen harhaluulo. Kun ei polta, niin vuodessa jää säästöön hirvittävän valtava mahdoton summa rahaa. Ei jää. Kyllä se päivittäinen reilut neljä euroa on edelleen johonkin kulunut. Parempaan tai huonompaan – en tiedä, mutta ei se pankkitili ainakaan vielä täyttynyt ole. Sitä odotellessa…

Niin, ja yhtään nikotiinipurkkaa, laastaria tai pilleriä en ole kuluttanut. Ne eivät ole meikäläistä varten.

jää.

Valokuvatorstai liikkuu kylmän ja saippuaoopperan rajamailla. Oopperaa en tilaa edes paikallisessa pitseriassa, joten veden olomuodolla mennään. Kuvassa näkyy vettä ainakin kahdessa eri olomuodossa. Kiistellä voi, näkyykö kolmaskin olomuoto, mutta pitkästä valotusajasta johtuen, en moista uskalla väittää. Virtaavan veden vangiksi on paalun taakse jäänyt jää.

Jospa pitkästä aikaa valokuvatorstailisi. Tiedä onko ollut laiskuutta vai mitä, mutta eipä ole meikäläisen blogit viimeaikoina liiemmälti kasvaneet. Paitsi se yksi säännöllinen (=pakollinen). Ja sekin helpomman kautta. Do jaah. Eipä muuta kun itseä niskasta kiinni, ja kirjoittamaan. Toisella kädellä.

Valokuvatorstain aiheena oli Louisianalainen Katarinan jälkeinen kuva. Omilla kotinurkilla ei luonnonvoimat juurikaan ole mellastaneet, mutta markkinavoimat kyllä. Vaikka mittakaavaero on huikea, on lopputuloksissa havaittavissa pientä samankaltaisuutta. Autioilla raunioilla mennään.

Birdlifen mukaan nyt on oikea aika aloittaa lintujen talviruokinta. En yleensä ole aloittanut näin aikaisin – varsinkaan kun nurkilla on paljon siemenkasveja, joita ei vielä ole tyhjäksi syöty. Mutta jos nyt kuuluu aloittaa, niin aloitetaan. Varastossa on säkki auringonkukan siemeniä, ja toinen moinen kauraa. Riittänee talven yli, vaikka ruokinnan nyt jo aloittaakin.

Harakoiden ja varisten kiusaksi rasvapallot saavat tältä vuodelta jäädä hankkimatta. Pääsisiköhän sitä talvikauden aikana tästä omastakin eroon. Ainahan sitä voi toivoa. Vaikka tuskin se toivomalla lähtee.

Ilo. Pienellä. Ei siis ILO, vaan vain pienesti ilo. Mutta tarvittaessa suuri sellainen. Yksi miellyttävimmistä tunnetiloista mitä pieni ihmeisen alku voi kokea. Ikään katsomatta.

Valokuvatorstaiden osalta olen periaatteenani pitänyt, että yksi torstai – yksi kuva. Nyt aihe kuitenkin laukaisi minulta pakonomaisen tarpeen kahteen kuvaan. Minulle kun iloa tuottaa selkeästi kaksi eri asiaa.

Ensinnäkin – tehdä jotain, mistä aidosti pitää – ja näin ollen  tuottaa iloa. Parhaimmassa tapauksessa itsensä lisäksi myös muille. Näitä sankareita katsellessa tällainen suomalaisittain jopa tuplaparadoksiksi luonnehdittava tosiasia putkahti mieleen.

Se kun näytti siltä, että pojat ihan tosissaan pitivät siitä, mitä tekivät.

Ja sitten toiseksi. Hyvä seura. Hyvässä seurassa on kiva tehdä mitä tahansa. Vaikka seistä kainaloita myöten kuraisessa vedessä. Ilo on hauskaa. Ympäristöstä riippumatta.

Iloista ja valokuvauksellista kesän jälkeistä torstaiavausta Salon suunnalta toivotteleepi

– jari

Tupla. Muistutus itselle: kausi alkaa, tsekkaa ohjelma. Ja toinen osuma: Valokuvatorstai – silkkaa jatsia. Tai jazzia, niinkuin se siellä oli kirjoiteltu. Kuvassa alalajin – swingaavan sellaisen – edustajia naapuurista. Tutustumisen arvoinen tapaus, jos sopivalle klubille eksyy moisen pumpun kanssa. Olleet varsin säännöllinen kesävieras ainakin etelärannikolla. Että mikäkö? Siberian Jazz Band. Siperia opettaa, väittivät.

Ja se muistutus itselle oli Vaakahuone:)) Tuppaa helposti muilta ”kiireiltä” unohtumaan…

Tipujen talviruokintakausi meikäläisen pihapiirissä päättyi tänään. Tai oikeammin viimeiset siemenet tuli kipattua ruokintapaikalle tänään. Talven kulutus oli (21.11.2009-28.4.2010):

• 25 kg auringonkukansiemeniä
• 40 kg kauraa
• n. 3 kg rasvaseosta

Lajihavaintolista:

Fasaani
Harakka
Keltasirkku
Kottarainen
Kuusitiainen
Käpytikka
Mustarastas
Naakka
Naapurin kissa
Närhi
Orava
Pari pöllöä  (pienempiä kuin merikotka, ja suurempia kuin varpunen, eli lajitunnistus niiltä osin vahvalla pohjalla)
Peipponen
Pikkuvarpunen
Sinitiainen
Talitiainen
Tikli
Varis
Varpushaukka
Viherpeippo
Vihervarpunen

Ei suurempia yllätyksiä. Ehkä suurin yllätys itselleni oli punatulkun puuttuminen. Onhan se mahdollista, että sellainenkin tipu on ruokinnalla käynyt, jäänyt vain huomaamatta. Ja selvää kai lienee, ettei varpushaukkaa, pöllöä tai naapurin kissaa hirveästi siemenet kiinnostaneet.

Rollarien single vaiko sekopäinen hyppylokki. Kun ylimääräisistä alumiiniraajoista luopumisen jälkeen yrittää opetella uudelleen askeltamisen, niin vaikka sitä itse kävelee kuin entinenkin presidentti, on se jo vähän liioteltua, että lokitkin pilkkaa imitoimalla epämääräisen vaappuvaa hyppelyäni. Höh. Pitänee siirtyä luontoaiheista urbaanimpiin aiheisiin, ja kivettyihin polkuihin, kunnes astunta on normalisoitunut. Nevertheless, niinkuin saksalaiset sanoisivat, jos osaisivat ranskaa – se on valokuvauksellista torstaita ja ”hyppy”