Valokuvatorstai – ja “kuu”.  Ja haastesanan jäkeen teksti: “Muistattehan, että haasteesta saa inspiroida aivan vapaasti mitä ikinä mieleen putkahtaa.”

Joskus inspiroituu, toisinaan ei. Kuu kyllä inspiroi kaikennäköisiin kalenteriaiheisiin, mutta kun aihe nyt sattui osumaan siihen mollukkaan, jonka kanssa juuri tuli testailtua kalustoa, niin… Sattumaahan se on, että kuu tuli kuvattua, mutta eiköhän tällaisen itsestäänselvyyden postaus kuitenkin johdu luontaisesta laiskuudestani. Puolustuksekseni on sanottava, että tiedostan sen itse.

Valokuvauksen parissa aikansa pyörineenä tulee silloin tällöin mieleen mitä merkillisempiä ideoita. Kuvausromppeita inventoidessa totesin, että kaikenlaista sitä on tullut vuosien varrella hankittua. Ja siitä tuli sitten se idea. Jos hyllyiltä löytyy useampi salama, erilaisia triggereitä, kohdevaloja, heijastinvarjoja ja valojalustoja, niin eiköhän niilläkin pitäisi jotain tehdä. Studio tuli toisena vaihtoehtona mieleen. Pieni sellainen.

Pieni. Se on se pihvi. Miten rakentaa pieni studio? Eipä kai siinä muu auta, kun kokeilla erilaisia vaihtoehtoja. Kun vaan saisi itsensä pidettyä kurissa, ettei aloita sillä, että hankkii kaikenlaista tarpeetonta rompetta ennen kuin saa tilat kuntoon. Vasta sen jälkeen kuuluu hankkia tarpeetonta rompetta. Eiku…

Heitän ilmaan (h)ajatuksen. Jos joku tuleva supermalli – ikään, ulkonäköön ja sukupuoleen katsomatta – lähiseudulta (joka on Salo) haluaa portfoliokuvia, niin laite- ja tilatestausten yhteydessä sellaiset syntyisi. Sen verran rajoituksia ikään täytyy pistää, että täysi-ikäisyys on vaatimus. Tämä ainutkertainen tarjous – joka voi toistua – on voimassa toistaiseksi. Eli siihen asti kun studio valmistuu. Jos herätti kiinnostusta, niin heitä maililla.

Tarjoukseen on oikeastaan pari syytä. Minä olen  melko laiska aikatauluttomissa hankkeissani. Jollei jostain syystä ole jonkinlaista pakotetta edetä, keksin kaikenlaista muuta puuhaa. Mutta jos sovin kuvauksen jonkun kanssa, on siinä silloin selvä aikataulu. Ja toisaalta valojen ja taustojen kanssa pelaaminen eri mallien kanssa on hyvää harjoitusta. Hajavalon hallinnan kannalta ainakin.

Liikutaan sitten metaforissa, vaiko ei, niin jotenkin vain tuo alla oleva kuva pulpahti pääpoimuihin ilman sen kummempia mutinoita. Joten sillä sitä sitten on mentävä. Se on valokuvatorstaita – ja tie ulos.

Savisuti heitti haasteella, joten onhan sitä yritettävä…

Seuraavankaltaisesta nykypäivän kiertokirjeestä kysymys:
1. Laita tunnustus blogiisi
2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt
3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen
4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle
5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti

Kovaa vauhtia keski-ikäistyvänä pikkupoikana näköaisti on jostakin syystä päälimmäisenä mielessä. Insinööri Trumentarium toimitti taannoin elämäni ensimmäiset näkemisen apuvälineet, joka oli varsin herättävä kokemus. Pitäisi varmaan sanoa silmät avaava sellainen. Itsestään selvä aisti, johon ei juurikaan kiinnitä huomiota, ennen kuin siinä tapahtuu muutos. Jokseenkin aktiivisena valokuvauksen harrastajana näköaisti on varsin tärkeä minulle. Vielä kun oppisi näkemään asioita.

Kuulo. Jo pitkään olen kulunut niihin ihmisiin, jotka ovat tottuneet jonkinasteiseen taustakohinaan. Rumpukalvojani värisyttää lähes koko ajan jonkinasteinen ääni. Tätä kirjoittaessani televisio suoltaa naapurihuoneessa englanninkielisiä uutisia, joita en kuuntele, mutta kuulen. Muiden lajitovereiden kanssa kommunikointi varmaan vaikeutuisi entisestään, ilman kuuloaistia. Tosin se, että kuulee, ei tarkoita, että kuuntelee.

Jos makuaistia ei olisi, syöminen olisi ainoastaan energian latausta, eli proteiinin mättöä masuun ilman mitään tunnetta. Joskus peruskoulun tilliliha-aikana makuaistiaan kirosi, mutta nykyään satunnaiset herkutteluhetket ovat eräitä elämän pikku nautintoja. Se on vähän niinkuin siinä Atrian mainoksessa… Meikäläisen ruumiinrakenteen viimeaikainen kehitys antaa jopa viitteitä siitä, että kyseistä aisti-iloittelua on tullut nautittua liiankin kanssa. Mutta mainoksissa pysyäkseni, elämä on. Ja makuaistin erottamaton pari on

Hajuaisti. Tuo synapsien toinen todellinen varotuskello. Hyvä tuoksu vaiko paha haju. Haju saa empimään mitä suuhunsa pistää, tai korostaa sitä, minkä makuaisti vahvistaa. Haju varottaa, tuoksu houkuttaa. Miksiköhän sanapari on muodostunut niin vahvaksi? “Haju” voi toki olla hyvä, mutta harvoin puhutaan pahasta tuoksusta. No synonyymejä kuitenkin, ja “haju” on se aisti. Haju varottaa myös ympäristöstä. Siis varotuskello. Tai tutkitusti ihmisten välillä jopa houkutin.

Tuntoaisti. Se toinen, vai olisiko jopa ensimmäinen varotuskello. Erinomainen koordinaatioapuväline. Höh. Ehkä se vähiten ajatusta saava aisti, mutta kun se syystä tai toisesta puuttuu, niin eipä elämisestä taida tulla juuri mitään. Ei pysy tavarat kädessä, eikä kädet kunnossa. Olin taannoin operoitavana paikallisella syömävälineklinikalla, ja operaatiossa suuhun pumpattiin puudutusainetta enemmän kuin lääkäri määrää. Oikeastaan tässä tapauksessa lääkäri oli se annostelija. Syöminen ei ollut kiellettyä operaation jälkeen, tohtori vain totesi, ettei kannata, ennen kuin puudutusaineen vaikutus loppuu. En välittänyt varotuksesta. Olisi pitänyt. Ei se kielen pureskelu sattunut, mutta ei makukaan ollut kovin hyvä… Tuntoa on oltava. Ja tunnetta.

Ja nyt pahoitteluni haastetta mahdollisesti seuraaville bloggaajille:

Angela, Harmaasusi, Piqquam, Inkivääri ja Benerope.

Osa III: Maisemakuvaajan päiväkirjasta.

Syksy, sanoisi näppärämpi kalenterin tuntija. Se kaikkein kuvauksellisin vuodenaika. Ainakin maisemien osalta. Minun mielestäni. Ja juuri se aika syksystä, kun valtaosassa puista on vielä lehdet – väriin katsomatta. Aika, jolloin aurinko nousee ja laskee riittävän nopeasti, jolloin ilman kosteus ja lämpötilavaihtelut aiheuttavat värimaailman ja tarkkuuden muutoksen illuusion. Ja jota kestää vain hetken. Parhaimmillaan efekti on kylmästä lämpimään siirryttäessä, eli aamuisin.

Valitettavasti niitä aamuja ei välttämättä osu kohdalle kovinkaan monta. Siis siten, että on mahdollista lähteä ulkoiluttamaan kameraa. Mutta joskus niinkin hyvä tuuri saattaa kohdalle osua. Melkein kaikki palaset osuivat paikalleen muutama päivä sitten. Melkein. Pääsin liikkeelle hieman liian myöhään, joten en ehtinyt hakemaan uusia kohteita, vaan piti ryntäillä tutuissa, kohtalaisen varmoissa ympyröissä. Ja varsin rivakalla tahdilla. Aamusumu ei pitkään maastossa pysy – sen jälkeen kun mollukka taivaalla pistää lämmityksen päälle.

Ja koko ihanuus oli ohi melkein ennen kuin se alkoikaan. Viimeiset sumun riippeet viivähtivät vielä häviävän pienen hetken lahden yllä. Kauniin ilman ihailijat saapuivat paikalle. Ja minä lähdin kotiin.

Pikkupoika on tapojensa orja. Tai ainakin rutiinit ovat muodostuneet aika vahvoiksi. Aamulla kun herää, niin ensimmäinen tunti kuluu kohtalaisen tarkasti saman kaavan mukaan, eikä siihen uhraa edes ajatusta. Ja se aamurutiini on ollut samanlainen useita vuosia.

Kameran kanssa jostakin syystä tavaksi on muodostunut, että kuvaamisen lopuksi kameran asetukset ja käytetyt värmeet palautetaan “oletustilaan”. Kameran asetukset siihen tilaan, jota yleisimmin käytän, ja joka sopii pikaisiin, silmiin osuviin otoksiin. ISO alas, valotuksen viivetila pois ja niin edelleen. Kameran asetuksissa ongelma ei ole suuren suuri. Jos pikaräpsyä yrittäessä valotuksen viivetila on jäänyt päälle, menettää siinä korkeintaan yhden otoksen, ja se siitä. Mutta ne muut romppeet…

Jalusta. Tuo vapinakätisen kuvaajan korvaamaton apuväline. Apuväline, jota yleensä raahaan mukanani. Ainakin jos liikun autolla, mukana on pitkien polttovälien objektiiveja, tai odotettavissa on vähemmän kirkkaita olosuhteita. Eräs rapakontakainen “henkilöinstituutio” on joskus sanonut, että nykykameroilla ei jalustaa tarvita. Herkkyys ylös, kuvanvakaajat käyttöön ja käsivaralta laukomaan. Mainittu herra ei ilmeisesti vaikuta alueella, missä pimeää tai hämärää on vuodessa enemmän kuin lääkäri määrää. Väittäisin, että täällä hieman pohjoisemmassa periferiassa jalusta on tarpeellinen. Ja vieläpä riittävän hyvä sellainen.

Ja takaisin niihin tapoihin ja rutiineihin. Muutama ilta sitten sää antoi inspiraation hypätä pirssiin ja suunnata kameran kanssa rannalle. Kaunis ja lämmin syysilta. Kirkas taivas ja sopiva tuuli. Syksy jo niin pitkällä, että auringonlasku ei kestä tuntitolkulla, ja pimeääkin tulee. Kevyempi kenttäkalusto mukaan, ja nokka kohti ulappaa. Tai ainakin rantaa. Mieleeni oli jo piirtynyt sarja pitkän valotusajan iltakuvia. Perille päästyäni ja itseni autosta ulkoistaessani tuli suunnitelmiin muutos.

Kamera oli mukana, ja pari zoomia. Laaja ja tele. Niillä parjää mukavasti. Ja luonnollisesti se jalusta. Mutta jostakin syystä jalustan pikakiinnityslevyä ei ollut kamerassa kiinni, eikä myöskään jalustassa. Ja ne ovat ne ainoat vaihtoehdot, joissa se pahuksen levy voi olla. Paitsi silloin, kun olen ollut kuvaamassa titityitä painavalla objektiivilla. Silloin se lätkä on kiinni siinä objektiivissa. Mutta en koskaan jätä jalustalevyä kiinni siihen objektiiviin, jos otan putken irti jalustasta ja rungon irti kyseisestä tuubista. En koskaan. Siitä on muodostunut tapa, jota ei edes ajattele.

Kun jostakin käsittämättömästä syystä tavasta on poikennut, löysi itsensä harhailemasta hämäräkuvauksen optimiolosuhteissa ilman jalustaa. Tai oikeammin, ilman mahdollisuutta kiinnittää kamera jalustaan. Höh. Eipä siinä sitten muuta. Klisekuvauksen puolelle mentävä, ja vanhat “mitä-ikinä-löydät” apukeinot käyttöön. Ja muistiin itselle, että paluu käytäntöön, jossa ainakin yksi jalusta on aina autossa. Tai minimissään riisipussi. Jos jatkossakin jostakin syystä rutiinit lipsuvat.

Se, että jää seisomaan paikalleen, katsoen jonnekin houkuttelee satunnaisia ohikulkijoita katsomaan samaan suuntaan. Oli siellä sitten jotain nähtävää tai ei. Ja tilanne on itse itseään ruokkiva – massa kerää massaa. Uteliaisuus on inhimillinen luonteenpiirre. Inhimimillistä valokuvatorstaita.

Loppukesän perinneherkkuja tai sosiaalisia syöminkejä. Minulle ei ole koskaan oikein selvinnyt, ovatko rapujuhlat tapahtumia, joita varten pitää syödä hyvin ennakkoon, vaiko vasta moisten juhlien jälkeen. Allekirjoittanut, joka yleensä on ihan riittävän rivakka ahmija – jonka jo ulkomuotokin todistaa, ei ole aivan omimmilla alueillaan näiden saksiniekkojen kanssa. Hälläkö väliä. Napsitaan, ryystetään ja jäistä Sibbeä kyytipojaksi.

Rapuja, juhlilla tai ilman, mutta snapsi sakselle kuluu kyseisten ryömijöiden syöntikulttuuriin. Mikä minä olen perinteitä muuttamaan, joten kylmää kirkasta kaapista, ja rapuveitsi käteen. Eli jollei rapujen kanssa nälkä lähde, niin ainakin “nestetasapaino” tulee hetkellisesti kuntoon. Ja seuraavan päivän nestevajaus on seuraavan päivän ongelma. On se sentään hyvä, että rituaaliin kuuluu myös leipää – muuten olisi tullut liian kova nälkä syödessä. Tai jos kuitenkin kipaisisi pikaisesti Hesellä. Ei sitä kukaan huomaa…

Toinen versio vanhasta. Piti tehdä moinen ilman kuvakulman aiheuttamaa “vääristymää”. Mutta vieläkään ei ihan toimi siihen tarkoitukseen mitä haen, eli se kolmas tullee jossakin vaiheessa – jos satun osumaan oiken tyyppisen kohteen äärelle siten, että koko kalusto on mukana. Kuitenkin – versio 2.0 synnytetty. Kuvan alla on mainittu polttoväli, jolla kuva on otettu. Sulkeissa näkyy kinovastaava polttoväli, eli käytössä olleen rungon kerroin on 1.5. Rimpsu on jo sen verran pitkä, että olisi kai pitänyt veivata jo jonkinlainen amputaatio tai animaatio. Ehkä ensi kerralla.

Osallistuin taannoin vuorovaikutteiseen debattiin – eli kinailtiin porukassa, eikä kukaan antanut periksi – siitä, mitä suodattimia, tai suotimia digiaikana tarvitaan.

Ja minä jouduin vähemmistöön. Kun minun mielestäni ei tarvita. Tai korkeintaan yhtä tyyppiä. Eikä sitäkään tarvita, mutta joissakin tapauksissa se auttaa. Tai kyllähän sitä jopa tarvitaan tietyn tyyppisissä otoksissa. Yleensä niissä otoksissa on kirkkaita, heijastavia pintoja. Eli se suodatin on polarisaatiosellainen. Pyörö, tai vähemmän pyörivä.

Ja vastaan sain kaikki UV- linssisuojus ja värimiehet. Mutta kun minä en antaudu. Periksi annan vain ND:n kohdalla. Moisia käytän itsekin silloin tällöin. Ja siis nyt on kyseessä tikitaaliaika. Eli jonkinlainen ohjelmallinen kuvankäsittely, eli veivaus kuuluu työnkuvaan. Siis lopputuotokseen. Eli kuvaan.

UV-suodin. Ei tarvita. Objektiiviin ruuvattavana suodattimena. Sellainen on kameraan sisäänrakennettuna. Siinä kennon edessä. Sellainen lasilevy. Kurkkaa, jos et usko. Jos et kuvaa digijärkkärillä – älä kurkkaa.

Mutta “linssin suojaksi”, tuli kommentti. Ok – mutta nyt menee huolimattomuus tarpeen edelle. Voihan sitä tietysti ostella kaikenlaisia vakuutuksia, mutta kun avaisana oli “tarvitaan”, eikä “onko siitä paljonkin haittaa, ja voisiko se auttaa, jos pudotan kameran objektiivi edellä hiekkaan, tai puhdistan siitä santapaperilla”.

Värisuotimet – lämpimät, kylmät, tai värit – ovat turhia. Photoshopilla, Gimpillä tai millälie, tekee kaiken vastaavan. IR:ää tarvitaan, jos on suuntautunut silleen. Siis infrapunakuvaukseen. Se on oma taiteenlajinsa, josta en ymmärrä mitään.

ND on käyttökelpinen, jos kameran asetukset valoisuusolosuhteissa ei muuten salli riittävän pitkää valoitusaikaa tai suurta aukkoa. Polarisaatiosuodattimilla tosin voi korvata ND:t.  Ja polarisaatiosuodatin on ihan käyttökelpoinen muuhunkin, kuin taivaan sinistykseen. Minulla on jostakin syystä pino ND-suodattimia. Juontaa jonnekin liikkuvan veden historiaan allekirjoittaneen osalta. Länttäänpä tähän kiusaksi esimerkkikuvan siitä aiheesta:

Eli tarvitaanko. Ei. Ei tarvita. Mutta jos haluat kuvata IR-juttuja, pimeää kesäpäivällä, heijastavia kohteita tai kohteita, jossa heijastukset häiritsevät, niin sitten suttaimista (typo intended) voi olla apua. Mutta ne värilasit voi jättää kauppaan.