Kirjoittaja:roomeri | heinäkuu 4, 2009

Valjakoita, virvokkeita ja viihdykettä

Viikkoraportti kulttuurimatkalta kotikulmilla, eli vuorossa suurkaupungin elämään tutustumista. Jos käyttäisin lyhennettä LOL jossakin, olisi tämä ilmeisesti oikea paikka. Mutta kun en käytä:) Enkä hymiöitä.

Torstai, eli iltatori-ilta. Ensimmäinen visiitti itseltäni kyseiseen häppeninkiin, joten oli korkea aika täyttää aukko paikkakuntasivistyksessäni. Alkuun brassipumppua, jonka nimi jäi kuulematta, ja myöhemmin Jani & Jetsetters.

Perjantai – torikaffe. Se on ihan pakollinen instituutio kesäisessä Salossa. Koska tänä kesänä olen kahvit torilla juonut useampaankin otteeseen, päätin nauttia vaihtoehtovirvokkeen torin viereen pysäköidyssä laivassa. Josta tulikin mieleeni, ettei Salossa ole pysäköinninvalvojia. Se ei toki liity tähän mitenkään. Virvokkeita meni saman tien toinenkin muovituopillinen.

Lauantai – Kansalliset hevos- ja ponivaljakkoajot. Koska ne järjestettiin ihan kirjaimellisesti naapurissa, niin pakkohan sitä oli kameran kanssa piipahtaa katsomassa,  jotta millaisesta sempalosta oikein on kysymys. Ja selvisihän se. Hevosia, poneja ja valjakkoja. Suomesta. Mukava tapahtuma verkkaiselle kuvaajalle – ainakin se kouluajo-osuus.

Heinäkuun eka

Sunnuntaina voisi mennä vielä jotain tapahtumaa ihmettelemään. Johonkin lähimaastoon. Kävellen. Iltapäivällä.

Kirjoittaja:roomeri | toukokuu 23, 2009

Aironvenyttäjäiset

Kymmenes Halikko-soutu ensimmäistä kertaa Salossa. En voinut olla… Tulospalvelua tai muuta kirkkovenetietoa ei tästä kirjoituksesta löydy – ne löytyy ihan muualta. Vaikkapa täältä.

Tämänkertainen visiittini Halikko-soutuun oli toisinto parin vuoden takaisesta häppeningistä. Kelin puolesta. Vieläkään en ole onnistunut saamaan kaikkia haluamiani palikoita paikalleen, mutta ehkäpä jo ensi vuonna… Siis kuvaamisen kannalta. Keli oli toisinto edellisvuotisesta – eli pilvistä ja satunnaista pientä sadetta. Ei siinä muuten mitään, mutta kun varustus oli väärä, ja maisema hieman harmaa, ja … Makuasioita, tekosyitä, tai jotain sellaista. Olisi pitänyt varmaankin istua Ankkuribaarin terassilla suojassa tuulelta ja sateelta. Mutta kun tuli mentyä autolla…

Halikkosoutu2009

Eipä ollut pihviä tässäkään. Enempi sellainen päiväkirjamerkintä -tyyppinen maininta.

Kirjoittaja:roomeri | toukokuu 16, 2009

Ennen ja nyt

Kuin silloin ennen – lauloivat ne jotkut. Ketkä ne sitten olivatkin. Siitä on oikeastaan vähemmän, kuin voisi kuvitellaakaan, kun junantuomat pystyi ennakoimaan savumerkkejä tulkitsemalla. Nyt ei kolise eikä savuta, vaan suhisee ja rätisee. Valokuvatorstaita.

Ennen ja nyt

Kirjoittaja:roomeri | toukokuu 7, 2009

Valokuvauksellista torstaita

eli valokuvatorstaita pitkähkön tauon jälkeen. Siis meikäläiseltä. Onhan niitä valokuvatorstaita pyörinyt varmaankin tauotta, mutta itse olen pyörinyt jossakin muualla. Liike on tärkeää. Eikun päämäärä. Eiku…  Verbaaliakrobatiassa olen tällä hetkellä trapetsilta pudonneella tasolla.

Teemana on tällä kertaa “kaksoisolentoni”, joten siitä ali, mistä aita on matalin – mutta teemasta yhdellä yli:

Ja eikö mitä. Minä olen uniikki. Kuten se muinainen lumihiutale. Ilman sitä “-ni” haastesanassa olisi tuo edellinen postaus ollut parempi. Vaikka yhtäläisyyksiä löytyy. Naamavärkkiä usein kun on verrattu petolinnun…    Kiitos siitä possessiivisuffiksista. Äidinkielenopettajalleni.

Kirjoittaja:roomeri | huhtikuu 26, 2009

Kamera yli- tai alivaloittaa

Tai ehkäpä kuitenkaan ei. Pont-and-shoot -kuvaajat voivat sivuuttaa tämän kirjoituksen sovinnolla. Kiitos.

Saattoi olla hieman provosoiva avaus – mutta tulipa moinen silti laitettua. Tämä postaus kuuluu sarjaan keskustelupalstoilla (glob) törmättyä höpinää… provosoitujat poistukaa. Provo? Aikaisemmin tähän blogiin törmänneet tuskin yllättyvät.

Valoitus pielessä? Tekisi mieleni sanoa, että useimmin kameran käyttöohjeeseen tutustuminen auttaisi, mutta koska allekirjoittanut itse ei ilman savua käyttöohjeeseen turvaudu, niin turhahan sitä on muiltakaan edellyttää. Ja tosiasiassa valtaosa kameroiden käyttöohjeista – siis ne, joihin itse olen tutustunut – ovat enemmän tai vähemmän kameran teknisten ominaisuuksien ja nappuloiden selvityksiä, ja varsin vajaavaisia sellaisia, kuin kuvausteknisiä oppaita.

Yli- tai alivaloitus on minulla itselläni ollut “ongelma” joskus vuonna orava. Se tämänkertainen oravan vuosi oli silloin, kun siirryn Plus-X:stä Tri-X:ään. Oikeammin ongelmani silloin oli kehitys – ei valoitus. Vuotta en muista, mutta aikaisempaa vuosituhatta elettiin. Tikitaaliaikana vastaavia “ongelmia” voisi tulla, jos ei ymmärrä mitä eroa on kuva-alan (matrix – tai jotain sellaista), keskustapainotteisen (center weighted) tai tarkennuspisteen (spot) valotusmittauksissa. Kameran kannalta. Kennon dynamiikan tai mittauspisteden geometrian tuntemus ei haittaa – mutta ilmankin pärjää vallan mainiosti. Kehityksen tilalla siinä tiku-taku-puolella käytetään yleisesti lontoolaista termiä post processing, tai kavereiden kesken PP. Ja rinnastin sen siis tähän, koska edellämainitut filmit eivät ole diafilmejä. Täh?

Mikään ei ole muuttunut. Pitää edelleen ymmärtää, onko etsimen näkymä kuva kohteesta, vaiko haluttu kohde, ja ylenpalttisen suuri määrä kaikkea taustalla näkyvää huttua, ja miten se etsimen näkymä suhtautuu kamerassa valittuun valotusmittaustapaan. Eli onko taustalla näkyvä huttu juuri se, minkä halutaan valottuvan “oikein”, vaiko jokin tietty etsimessä näkyvä yksityiskohta? Tuo “oikein” on lainausmerkkien sisällä siksi, koska oikeallisuus tässä aiheessa on kuten se mainittu kauneus – katsojan silmissä. Eli makuasia.

Jotta pystyisi sanomaan, että kamera yli- tai alivaloittaa, pitää pystyä tutkimaan histogrammitasoa valitun mittausalueen mukaan. Helppoa on katsella histogrammia, kun tutkaillaan koko kuvaa – hieman hankalempaa on todentaa kameran valoitusmittauksen oikeallisuus, kun käytössä on ollut jokin muu, kuin koko kuva-alan mittaus. Ja lisäksi pitäisi ymmärtää kennon tai käytettävän filmin dynaaminen alue. Digi- eli sensoripuolella kameran valmistajan kuvankäsittelyalgoritmit vaikuttavat jopa enemmän kuin analogia-aikana eri filmimerkit ja -tyypit. RAWilla tai ilman…. Voe mahotonta – etten sanois. Eihän tuota teknisesti eksakti inkinörtti sulata ensinkään.

Ja jos kohde on valkoinen kirkkaassa valossa taustan ollessa tumma, tai päinvastoin, niin — tämähän on ihan…

Kohteen mukaan valoitetaan – valoitusmittaria ei kai edes ammattilaiset nykyään käytä – paitsi studio-olosuhteissa, ja sekin on vain brassailua. Oleellista on kohteen valoitus. Kamera ei ole ajatuksenlukija. Kuvaaja yli- tai alivaloittaa.

Onko se valottaa vai valoittaa? Perskeles, exposure anyway. Mutta kuitenkin: älä syytä kameraa…

Kirjoittaja:roomeri | huhtikuu 9, 2009

Toinen projekti

Projekti. Sivuprojekti. Toinen, tai kuinka mones lienee. Väliäkö hällä. Kuuluu todennäköisemmin niihin projekteihin, jotka eivät koskaan valmistu. Eli eihän siinä tapauksessa kyseessä ole projekti. Tuo oli täysin turhaa höpinää, mutta sisäpiirin takia pakkko mainita. Tulee muuten palautetta.

Kun kuvaa mitä sattuu ja milloin sattuu, niin otokset alkavat helposti toistaa itseään. Ainakin allekirjoittaneen osalta. Oman inspiraation, perspiraation tai intonaation takia tulee joskus kehiteltyä kuvausprojekti, joka noudattaa jotakin teemaa. Hetken lapsena sellaiset jaksaa innostaa. Hetken. Yksi kuvaprojekti on ollut käynnissä muutaman vuoden – ja jatkunee vielä joitakin vuosia, mutta sattumalta linssipinon eteen osuvat tiput antoivat pari vaihtoehtoista uutta projekti-ideaa. Eli taällä kertaa lintumaailmasta.

Edellisessä postauksessa esiintyi laulujoutsen ja koskikara, eli Suomi ja Norja. Tällä kertaa kuvallisen ilmaisun kohteena on Ruotsi. Kuva ei sellaisenaan vielä minulle kelpaa, parempi tarvitaan, mutta pistän tähän ukaasin itselleni: parempi kuva otettava! Siis sellainen, jossa kohde, tausta ja muu on paremmin paikallaan. Kokonaisuus ratkaisee. Tämä ei vielä kelpaa.

Mustan otuksen kuvaaminen väärästä suunnasta tulevassa valossa on hankalaa. Tai oikeastaan melkein aina hankalaa. Jollei voi käyttää apuvälineitä. Valon heijastamiseen tai lisävaloksi. Ja kun sohii kameraan kiinnitetyllä tötteröllä parin kymmenen metrin päässä risukossa pomppivaa tipua, ei siinä oikein reflektorit tai fillit auta. Meikäläisen motoriikalla.

Kohde oli hieman kaukana käsivaralta kuvattavaksi, ja tausta on hieman häiritsevä. Toisaalta tipu istuu nätisti hyvällä oksantyngällä, ja silpominen rajoittuu nokkaan. Eli melkein, mutta ei.

Kirjoittaja:roomeri | huhtikuu 3, 2009

Luontokuvaajan päiväkirjasta II

Toinen kerta toden sanoo. Ainakin melkein. Edellisellä yrityksellä ei kohde osunut, mutta nyt sai yhdellä istumalla Suomi-Norja maaottelun. Ja että minkäkö? No…

Kirjoittaja:roomeri | maaliskuu 8, 2009

Keikkakuvaajan päiväkirjasta

Yleisvalokuvausta hieman vakavammin harrastava haluaa usein “keikkoja” juhlatilaisuuksista. Yleisimmin puskaradiomarkkinointi harrastelijapohjalta toimiessa tarkoittaa joko sukujuhlia tai tapahtumia ystäväpiirissä. Ja mikäs siinä. Mikä ettei. Eikun kamat kantoon ja täysillä päin. Synttärit, häät tai hautajaiset – sinne vaan. Mutta harkintaa matkaan tilaisuuden mukaan.

Pelisäännöt tapahtumissa ovat erilaiset, ja “asiakkaan” – maksavan tai ei – odotukset ovat niin ikään erilaiset. Toisissa tilaisuuksissa epäonnistunut otos annetaan anteeksi – toisissa ei. Jos synttäreillä jää mamma kuvaamatta kynttilöitä puhallettaessa, ei se välttämättä ole katastrofi, mutta jos sormusten vaihto toisaalla jää tallentamatta, saattaa asiakas olla varsin tyytymätön. Kymmeniä vuosia – tai ainakin avioeroon asti

Joissakin tapahtumissa kuvaaja voi paparazzimaisesti pyöriä yleisön jaloissa – toisissa täytyy kuvat saada otettua mahdollisimman huomaamattomasti. Ja pitäisi vielä ymmärtää halutaanko tilaisuus tallentaa dokumentinomaisesti, vaiko luotetaanko kuvaajan “ammattitaitoon”. Asiakas on oikeassa – myös jälkikäteen. Kun se perskeles maksaa laskun… Toivottavasti.

Ja taas se pihvi? -Tulihan tuossa jo vinkkiä. Minä en rautalankaa enempää väännä. Menee poikki.

Kirjoittaja:roomeri | helmikuu 25, 2009

Luontokuvaajan päiväkirjasta

Se on jälleen ollut näillä nurkilla vähemmän kuvauksellinen talvi. Kolmas perättäinen. Talvisia maisemakuvia hankineen ja tykkylumisine puineen ei ole ihan lähimaastossa linssin eteen osunut. Ja taivaalla lähes koko talven ajan roikkunut pilvimassa on pitänyt maiseman yleisilmeen ankean harmaana. Se on varmaankin inspiraation puutetta tai jotakin muuta saamattomuutta, mutta ei liiemmälti ole keliolosuhteet innostaneet satunnaista kuvaajaa kameran kanssa korpivaellukselle.

Muutamia varmoja kohteita toki on. Olen säännöllisesti käynyt parissa eri kohteessa, joista löytyy aina muutama kuvauskohde. Siis talvisin. Toisesta laulujoutsenia, ja toisesta koskikaroja. Laulujoutsen ei ole mitenkään erityisen harvinainen otus, mutta yleensä keväällä kyhmyjoutsenet valtaavat alueita melko hanakasti, ajaen laulujoutsenet jonnekin muualle. Koskikarat puolestaan ilmestyvät näille nurkille vain talvehtimaan. Etelän lämpöön.

Melko säännöllisesti olen talven aikana molemmissa paikoissa poikennut. Ihan vaan vilkaisemassa, josko vakiotalvehtijat ovat paikalla. Ja ovathan ne aina olleet. Nyt talvilomailijalle kaikki näytti osuvan kohdalleen. Aurinkoinen pakkaspäivä, ja siis lomapäivä.  En minä normaalisti sitä aurikoa kuvatessa tarvitse, mutta valoa kyllä. Ja nyt kun oli tulossa kirkas eli valoisa päivä, niin ei muuta, kuin hidas, pitkä kalusto mukaan, ja baanalle. Tai oikemmin pois baanalta.

Etappi 1, laulujoutsenet. Pakkasjakso on ollut niin pitkä, että ei kansallislintujen löytäminen mitään rakettitiedettä vaadi. Valtaosa paikallisista pikkulätäköistä on kokonaan jäätynyt, avovettä ja vielä matalaa sellaista ei monestakaan paikasta löydy, joten otin kamat kantoon, ja läksin kiertämään pienen järven rantaa valon suuntaan. Tällä kertaa kantovarustukseen kuului vain kamera yhdellä objektiivilla, jalusta ja kokoontaittuva jakkara. Viimeksi mainittu on valtavan mukava talvivaruste. Eihän joutsenet mitään hirvittävän arkoja ole. Mutta aikomuksenani oli odotella hieman piilossa jotain toimintaa tulevilta malleilta.

Ja juuri kuten arvelin. Jäällä, pienen avovesirailon reunalla torkkui kolme laulujoutsenta. Vain kolme, mutta kumminkin. Jakkara rannalle parkkiin, kamera jalustalle ja kuvaaja jakkaralle. Ja eikun odottamaan.  Meni tunti. Ei mitään. Satunnainen pään nosto joltakin jäällä torkkuvalta höyhenpallolta, mutta ei muuta. Sivusilmällä huomasin jotain liikettä ihan väärässä suunnassa, pikainen kameramanoveri, vain huomatakseni, että 500 mm on aivan liian pitkä, ja tilanne ohi. Sai siitä nyt kuitenkin alla näkyvän otoksen, mutta ei mitä tulin hakemaan, eli väärä laji, ja liian tiukka rajaus. Tulokas kiipesi paikalla olleiden viereen, ja pani maaten. Nyt jäällä oli neljä liikkumatonta möykkyä. Puolen tunnin kuluttua tuumin, että ei tuollaisten laiskureiden piristymistä viitsi odotella enää, ja päätin lähteä koskikaroja moikkaamaan. Päätökseen vaikutti turhautumisen lisäksi auringon korkeus ja suunta. Mollukka alkoi olla juuri oikeassa suunnassa siihen umpiryteikössä olevaan koskeen nähden, jonne siis seuraavaksi suuntasin.

Kyhmy

Etappi 2: Koskelle saavuttuani panin tyytyväisenä merkille, että auringonvalo siivilöityi varsin kauniisti puiden latvuistoista kosken alasuvantoalueelle. Jään ja valon yhdistelmä antaisi hyvän taustan pienelle valkokurkkuiselle sukeltajalle. Joita en ihmeekseni havainnut missään. Kerta se on ensimmäinenkin. Eipä mitään, jakkara alle ja odottelemaan. Tunnin kuluttua aurinko meni pilveen, ja koski muuttui konrastittoman harmaaksi. Ainoat elävät olennot, jotka tunnin aikana näin, oli orava ja sekalainen joukko puskissa ilkkuvia tiaisia.

Saldo: Päivä ulkoilmaa ja kuva kyhmyjoutsenesta. Olisi ehkä kuitenkin pitänyt mennä kauppatorille kuvaamaan puluja.

Kirjoittaja:roomeri | tammikuu 30, 2009

Meitä on moneksi

Kuten jokainen lumihiutale, niin…

Mutta kun ottaa vähän etäisyyttä, niin usein erot tasoittuvat. “Monia” valokuvatorstaita.

Older Posts »

Aiheet