Osallistuin taannoin vuorovaikutteiseen debattiin – eli kinailtiin porukassa, eikä kukaan antanut periksi – siitä, mitä suodattimia, tai suotimia digiaikana tarvitaan.

Ja minä jouduin vähemmistöön. Kun minun mielestäni ei tarvita. Tai korkeintaan yhtä tyyppiä. Eikä sitäkään tarvita, mutta joissakin tapauksissa se auttaa. Tai kyllähän sitä jopa tarvitaan tietyn tyyppisissä otoksissa. Yleensä niissä otoksissa on kirkkaita, heijastavia pintoja. Eli se suodatin on polarisaatiosellainen. Pyörö, tai vähemmän pyörivä.

Ja vastaan sain kaikki UV- linssisuojus ja värimiehet. Mutta kun minä en antaudu. Periksi annan vain ND:n kohdalla. Moisia käytän itsekin silloin tällöin. Ja siis nyt on kyseessä tikitaaliaika. Eli jonkinlainen ohjelmallinen kuvankäsittely, eli veivaus kuuluu työnkuvaan. Siis lopputuotokseen. Eli kuvaan.

UV-suodin. Ei tarvita. Objektiiviin ruuvattavana suodattimena. Sellainen on kameraan sisäänrakennettuna. Siinä kennon edessä. Sellainen lasilevy. Kurkkaa, jos et usko. Jos et kuvaa digijärkkärillä – älä kurkkaa.

Mutta “linssin suojaksi”, tuli kommentti. Ok – mutta nyt menee huolimattomuus tarpeen edelle. Voihan sitä tietysti ostella kaikenlaisia vakuutuksia, mutta kun avaisana oli “tarvitaan”, eikä “onko siitä paljonkin haittaa, ja voisiko se auttaa, jos pudotan kameran objektiivi edellä hiekkaan, tai puhdistan siitä santapaperilla”.

Värisuotimet – lämpimät, kylmät, tai värit – ovat turhia. Photoshopilla, Gimpillä tai millälie, tekee kaiken vastaavan. IR:ää tarvitaan, jos on suuntautunut silleen. Siis infrapunakuvaukseen. Se on oma taiteenlajinsa, josta en ymmärrä mitään.

ND on käyttökelpinen, jos kameran asetukset valoisuusolosuhteissa ei muuten salli riittävän pitkää valoitusaikaa tai suurta aukkoa. Polarisaatiosuodattimilla tosin voi korvata ND:t.  Ja polarisaatiosuodatin on ihan käyttökelpoinen muuhunkin, kuin taivaan sinistykseen. Minulla on jostakin syystä pino ND-suodattimia. Juontaa jonnekin liikkuvan veden historiaan allekirjoittaneen osalta. Länttäänpä tähän kiusaksi esimerkkikuvan siitä aiheesta:

Eli tarvitaanko. Ei. Ei tarvita. Mutta jos haluat kuvata IR-juttuja, pimeää kesäpäivällä, heijastavia kohteita tai kohteita, jossa heijastukset häiritsevät, niin sitten suttaimista (typo intended) voi olla apua. Mutta ne värilasit voi jättää kauppaan.

Pari päivää sitten en tiennyt missä on Minkiö. En tiennyt mitään vuosittaisesta tapahtumasta nimeltä Höyryfestivaali. Ja mitä sitten? On paljon asiota mista en tiedä mitään. Mutta viime aikoina on useamman kerran ihmetyttänyt eri pikkupaikkakuntien (nykyinen asuinpaikkani mukaanlukien) tapahtumien markkinointi. Sitä kun ei useinkaan ole. Vaikka tapahtumalla olisi potentiaalia yleisömäärän kasvattamiseen pienellä tiedoittamisella. Taitaa olla niitä talkooyhdistysten yleisiä ongelmia. Mutta siitä jossakin vaiheessa enemmän toisaalla.

Kotiseututapahtumaraportoinnissa (suomi on hieno kieli, ainakin yhdyssanojen osalta) vuorossa pikavisiitti Minkiön Höyryfestivaaleille. Ja raportti kuvien muodossa. Kuviin pääsee käsiksi alla olevaa kuvaa klikkaamalla.

Tällaiselle teknisesti orioituneelle pojalle tuollaiset isot pihisevät ja kolisevat tekeleet ovat aina kiinnostavia. Ja ensimmäinen kerta, kun tuli matkustettua höyryveturin vetämässä vaunussa kapearaiteisella radalla. Yksi rasti lisää tehtyjen asioiden listaan… Ja ennen kun kukaan ehdottaa, niin kansantanssejakin olen kokeillut. Kerran.

Ja jos joku innostuu asiasta, niin vielä ehtii … siis  – 26.7 asti. Höyryfestivaalit. Ei tanhut.

Tall Ships Races -kiertue poikkesi jälleen naapurikylässä, joten pakkohan niitä oli entisenä matruusina siellä ihmettelemässä käydä. Aikatauluteknisesti visiitti jäi turhan lyhyeksi, eikä sadevarustuskaan ollut ihan kunnossa, mutta ainahan ne isot purjelaivat ovat katsomisen arvoisia. Vaikka pienessä sateessakin.

Yleiskuvia, joissa paatit näkyisivät kunnolla, pitäisi oikein ajan kanssa ottaa sopivista paikoista, mutta kun oli turhan laiska fiilis, niin ei viitsinyt. Eiköhän niitä kuvaajia siellä riittämiin ole jo pyörinyt – kauniimmillakin keleillä.

Purjehdukselle en lähtenyt, koska varustukseni oli olosuhteisiin nähden puutteellinen. Ja hyvä niin. En olisi kuitenkaan tiennyt, mihin miehistöön olisin kuulunut. Minulla on tietysti jonkilainen oma käsitys asiasta, mutta luontainen vaatimattomuuteni…

Suvisalon iltatori. Esiintyjänä Anna Abreu. Väkeä kuin pipoa. Ei tarvittu. Pipoa. Mä olen kai vähän liian vanha… Ei oikein irtoa tarinaa tällä kertaa, joten päätän raporttini täältä tähän. Läntätään nyt sentään jatkoksi se pakollinen, ja jopa toivottu kuva.

Viikkoraportti kulttuurimatkalta kotikulmilla, eli vuorossa suurkaupungin elämään tutustumista. Jos käyttäisin lyhennettä LOL jossakin, olisi tämä ilmeisesti oikea paikka. Mutta kun en käytä:) Enkä hymiöitä.

Torstai, eli iltatori-ilta. Ensimmäinen visiitti itseltäni kyseiseen häppeninkiin, joten oli korkea aika täyttää aukko paikkakuntasivistyksessäni. Alkuun brassipumppua, jonka nimi jäi kuulematta, ja myöhemmin Jani & Jetsetters.

Perjantai – torikaffe. Se on ihan pakollinen instituutio kesäisessä Salossa. Koska tänä kesänä olen kahvit torilla juonut useampaankin otteeseen, päätin nauttia vaihtoehtovirvokkeen torin viereen pysäköidyssä laivassa. Josta tulikin mieleeni, ettei Salossa ole pysäköinninvalvojia. Se ei toki liity tähän mitenkään. Virvokkeita meni saman tien toinenkin muovituopillinen.

Lauantai – Kansalliset hevos- ja ponivaljakkoajot. Koska ne järjestettiin ihan kirjaimellisesti naapurissa, niin pakkohan sitä oli kameran kanssa piipahtaa katsomassa,  jotta millaisesta sempalosta oikein on kysymys. Ja selvisihän se. Hevosia, poneja ja valjakkoja. Suomesta. Mukava tapahtuma verkkaiselle kuvaajalle – ainakin se kouluajo-osuus.

Sunnuntaina voisi mennä vielä jotain tapahtumaa ihmettelemään. Johonkin lähimaastoon. Kävellen. Iltapäivällä.

Kymmenes Halikko-soutu ensimmäistä kertaa Salossa. En voinut olla… Tulospalvelua tai muuta kirkkovenetietoa ei tästä kirjoituksesta löydy – ne löytyy ihan muualta. Vaikkapa täältä.

Tämänkertainen visiittini Halikko-soutuun oli toisinto parin vuoden takaisesta häppeningistä. Kelin puolesta. Vieläkään en ole onnistunut saamaan kaikkia haluamiani palikoita paikalleen, mutta ehkäpä jo ensi vuonna… Siis kuvaamisen kannalta. Keli oli toisinto edellisvuotisesta – eli pilvistä ja satunnaista pientä sadetta. Ei siinä muuten mitään, mutta kun varustus oli väärä, ja maisema hieman harmaa, ja … Makuasioita, tekosyitä, tai jotain sellaista. Olisi pitänyt varmaankin istua Ankkuribaarin terassilla suojassa tuulelta ja sateelta. Mutta kun tuli mentyä autolla…

Eipä ollut pihviä tässäkään. Enempi sellainen päiväkirjamerkintä -tyyppinen maininta.

Kuin silloin ennen – lauloivat ne jotkut. Ketkä ne sitten olivatkin. Siitä on oikeastaan vähemmän, kuin voisi kuvitellaakaan, kun junantuomat pystyi ennakoimaan savumerkkejä tulkitsemalla. Nyt ei kolise eikä savuta, vaan suhisee ja rätisee. Valokuvatorstaita.

eli valokuvatorstaita pitkähkön tauon jälkeen. Siis meikäläiseltä. Onhan niitä valokuvatorstaita pyörinyt varmaankin tauotta, mutta itse olen pyörinyt jossakin muualla. Liike on tärkeää. Eikun päämäärä. Eiku…  Verbaaliakrobatiassa olen tällä hetkellä trapetsilta pudonneella tasolla.

Teemana on tällä kertaa “kaksoisolentoni”, joten siitä ali, mistä aita on matalin – mutta teemasta yhdellä yli:

Ja eikö mitä. Minä olen uniikki. Kuten se muinainen lumihiutale. Ilman sitä “-ni” haastesanassa olisi tuo edellinen postaus ollut parempi. Vaikka yhtäläisyyksiä löytyy. Naamavärkkiä usein kun on verrattu petolinnun…    Kiitos siitä possessiivisuffiksista. Äidinkielenopettajalleni.

Tai ehkäpä kuitenkaan ei. Pont-and-shoot -kuvaajat voivat sivuuttaa tämän kirjoituksen sovinnolla. Kiitos.

Saattoi olla hieman provosoiva avaus – mutta tulipa moinen silti laitettua. Tämä postaus kuuluu sarjaan keskustelupalstoilla (glob) törmättyä höpinää… provosoitujat poistukaa. Provo? Aikaisemmin tähän blogiin törmänneet tuskin yllättyvät.

Valoitus pielessä? Tekisi mieleni sanoa, että useimmin kameran käyttöohjeeseen tutustuminen auttaisi, mutta koska allekirjoittanut itse ei ilman savua käyttöohjeeseen turvaudu, niin turhahan sitä on muiltakaan edellyttää. Ja tosiasiassa valtaosa kameroiden käyttöohjeista – siis ne, joihin itse olen tutustunut – ovat enemmän tai vähemmän kameran teknisten ominaisuuksien ja nappuloiden selvityksiä, ja varsin vajaavaisia sellaisia, kuin kuvausteknisiä oppaita.

Yli- tai alivaloitus on minulla itselläni ollut “ongelma” joskus vuonna orava. Se tämänkertainen oravan vuosi oli silloin, kun siirryn Plus-X:stä Tri-X:ään. Oikeammin ongelmani silloin oli kehitys – ei valoitus. Vuotta en muista, mutta aikaisempaa vuosituhatta elettiin. Tikitaaliaikana vastaavia “ongelmia” voisi tulla, jos ei ymmärrä mitä eroa on kuva-alan (matrix – tai jotain sellaista), keskustapainotteisen (center weighted) tai tarkennuspisteen (spot) valotusmittauksissa. Kameran kannalta. Kennon dynamiikan tai mittauspisteden geometrian tuntemus ei haittaa – mutta ilmankin pärjää vallan mainiosti. Kehityksen tilalla siinä tiku-taku-puolella käytetään yleisesti lontoolaista termiä post processing, tai kavereiden kesken PP. Ja rinnastin sen siis tähän, koska edellämainitut filmit eivät ole diafilmejä. Täh?

Mikään ei ole muuttunut. Pitää edelleen ymmärtää, onko etsimen näkymä kuva kohteesta, vaiko haluttu kohde, ja ylenpalttisen suuri määrä kaikkea taustalla näkyvää huttua, ja miten se etsimen näkymä suhtautuu kamerassa valittuun valotusmittaustapaan. Eli onko taustalla näkyvä huttu juuri se, minkä halutaan valottuvan “oikein”, vaiko jokin tietty etsimessä näkyvä yksityiskohta? Tuo “oikein” on lainausmerkkien sisällä siksi, koska oikeallisuus tässä aiheessa on kuten se mainittu kauneus – katsojan silmissä. Eli makuasia.

Jotta pystyisi sanomaan, että kamera yli- tai alivaloittaa, pitää pystyä tutkimaan histogrammitasoa valitun mittausalueen mukaan. Helppoa on katsella histogrammia, kun tutkaillaan koko kuvaa – hieman hankalempaa on todentaa kameran valoitusmittauksen oikeallisuus, kun käytössä on ollut jokin muu, kuin koko kuva-alan mittaus. Ja lisäksi pitäisi ymmärtää kennon tai käytettävän filmin dynaaminen alue. Digi- eli sensoripuolella kameran valmistajan kuvankäsittelyalgoritmit vaikuttavat jopa enemmän kuin analogia-aikana eri filmimerkit ja -tyypit. RAWilla tai ilman…. Voe mahotonta – etten sanois. Eihän tuota teknisesti eksakti inkinörtti sulata ensinkään.

Ja jos kohde on valkoinen kirkkaassa valossa taustan ollessa tumma, tai päinvastoin, niin — tämähän on ihan…

Kohteen mukaan valoitetaan – valoitusmittaria ei kai edes ammattilaiset nykyään käytä – paitsi studio-olosuhteissa, ja sekin on vain brassailua. Oleellista on kohteen valoitus. Kamera ei ole ajatuksenlukija. Kuvaaja yli- tai alivaloittaa.

Onko se valottaa vai valoittaa? Perskeles, exposure anyway. Mutta kuitenkin: älä syytä kameraa…

Projekti. Sivuprojekti. Toinen, tai kuinka mones lienee. Väliäkö hällä. Kuuluu todennäköisemmin niihin projekteihin, jotka eivät koskaan valmistu. Eli eihän siinä tapauksessa kyseessä ole projekti. Tuo oli täysin turhaa höpinää, mutta sisäpiirin takia pakkko mainita. Tulee muuten palautetta.

Kun kuvaa mitä sattuu ja milloin sattuu, niin otokset alkavat helposti toistaa itseään. Ainakin allekirjoittaneen osalta. Oman inspiraation, perspiraation tai intonaation takia tulee joskus kehiteltyä kuvausprojekti, joka noudattaa jotakin teemaa. Hetken lapsena sellaiset jaksaa innostaa. Hetken. Yksi kuvaprojekti on ollut käynnissä muutaman vuoden – ja jatkunee vielä joitakin vuosia, mutta sattumalta linssipinon eteen osuvat tiput antoivat pari vaihtoehtoista uutta projekti-ideaa. Eli taällä kertaa lintumaailmasta.

Edellisessä postauksessa esiintyi laulujoutsen ja koskikara, eli Suomi ja Norja. Tällä kertaa kuvallisen ilmaisun kohteena on Ruotsi. Kuva ei sellaisenaan vielä minulle kelpaa, parempi tarvitaan, mutta pistän tähän ukaasin itselleni: parempi kuva otettava! Siis sellainen, jossa kohde, tausta ja muu on paremmin paikallaan. Kokonaisuus ratkaisee. Tämä ei vielä kelpaa.

Mustan otuksen kuvaaminen väärästä suunnasta tulevassa valossa on hankalaa. Tai oikeastaan melkein aina hankalaa. Jollei voi käyttää apuvälineitä. Valon heijastamiseen tai lisävaloksi. Ja kun sohii kameraan kiinnitetyllä tötteröllä parin kymmenen metrin päässä risukossa pomppivaa tipua, ei siinä oikein reflektorit tai fillit auta. Meikäläisen motoriikalla.

Kohde oli hieman kaukana käsivaralta kuvattavaksi, ja tausta on hieman häiritsevä. Toisaalta tipu istuu nätisti hyvällä oksantyngällä, ja silpominen rajoittuu nokkaan. Eli melkein, mutta ei.